Metsiensuojelun markkinattomia hyötyjä on tutkittu Suomessa ehdollisen arvottamisen menetelmällä ja valintakoemenetelmällä 1980-luvun lopulta lähtien. Tässä tutkimuksessa käytetään meta-analyysin aineistona kahtatoista aiemmin julkaistua tutkimusraporttia. Meta-analyysin avulla voidaan arvioida arvottamismenetelmien luotettavuutta ja metsiensuojeluun liittyvän maksuhalukkuuden kehittymistä ajassa. Meta-analyysin regressiomallien mukaan suomalaisten kokonaismaksuhalukkuus kasvaa suojeluohjelman laajuuden mukana. Hehtaarikohtainen maksuhalukkuus taas pienenee suojeluohjelman kasvaessa. Näin voidaan todeta aiempien arvottamistutkimusten tulosten tukevat talousteorian mukaisia oletuksia hankkeen laajuuden vaikutuksesta ja alenevista rajahyödyistä. Maksukertakohtainen maksuhalukkuus laskee maksukertojen määrän kasvaessa, mutta useammalle vuodelle jaksotetut maksut näyttävät nostavan kokonaismaksuhalukkuutta suojelusta. Meta-analyysin mallit näyttäisivät tuovan esiin suojeluasenteiden muuttumisen positiivisemmiksi vuosien myötä. Meta-analyysi ei juuri nostanut esiin hankekohtaisia muuttujia, joiden avulla aiempien tutkimusten tuottamaa tietoa suojelun hyödyistä voitaisiin sovittaa uusiin suunnittelutilanteisiin.
Virkistyskäyttöön varustetut valtion alueet kuten, kansallispuistot, erämaa-alueet ja valtion retkeilyalueet palvelevat sekä luonnonsuojelua että virkistyskäyttöä ja matkailua. Melko vähän on kuitenkin kiinnitetty huomiota siihen, mitkä väestöryhmät ulkoilevat näillä alueilla. Tässä tutkimuksessa analysoidaan valtion alueiden käyttämiseen ja käytön määrään vaikuttavia tekijöitä logistisella ja negatiiviseen binomijakaumaan perustuvalla regressiomallilla. Tutkimus perustuu väestöpohjaiseen kyselyaineistoon.
Tulosten perusteella virkistyskäyttöön varustettujen valtion alueiden käyttäjät olivat keskimääräistä korkeamman koulutuksen saaneita ja työskentelivät muita useammin toimihenkilöinä. Alueiden käyttäjät olivat yleensäkin aktiivisia ulkoilun – erityisesti hiihdon, laskettelun ja telttailun – harrastajia. Valtion alueiden sijainti kotikunnan läheisyydessä lisäsi vastaajan todennäköisyyttä käyttää alueita. Alueiden käytön määrää puolestaan lisäsi alueiden runsaus vastaajan kotikunnassa, vastaajan itäsuomalaisuus tai asuminen yli 100 000 asukkaan kaupungissa. Kotitalouden pieni koko ja vapaa-ajan runsaus lisäsivät käytön määrää. Alueilla vähän tai ei ollenkaan käyvien väestöryhmien tarpeet ja käytön esteet tulisi tuntea paremmin alueiden käyttömahdollisuuksien kehittämiseksi.