Seloste artikkelista Schraik D., Hovi A., Rautiainen M. (2021). Estimating cover fraction from TLS return intensity in coniferous and broadleaved tree shoots. Silva Fennica vol. 55 no. 4 article id 10533. https://doi.org/10.14214/sf.10533

Metsän lehti- tai neulasala ja latvuston tilajakauma vaikuttavat auringonvalon sidontaan ja sitä kautta metsän fotosynteesiin, tuotokseen ja kasvuun. Toisaalta ne vaikuttavat myös auringon säteilyn heijastumiseen ja siten metsän albedoon sekä metsäninventointisovelluksissa usein käytettyjen ilma- ja satelliittikuvauslaitteiden havaitsemiin signaaleihin. Latvuston tilajakauma voi olla myös tärkeä metsän monimuotoisuutta tai luonnontilaisuutta kuvaava rakennepiirre. Tilajakaumaa voidaan kuvata ryhmittyneisyyden (engl. clumping) avulla. Mitä ryhmittyneempi latvus on, sitä vähemmän se sitoo ja usein myös heijastaa auringon säteilyä. Toisaalta ryhmittyneisyyden ansiosta valo jakautuu latvukseen tasaisemmin ja fotosynteesitehokkuus lehtialayksikköä kohti kasvaa. Ryhmittyneisyyttä havaitaan eri mittakaavatasoilla. Esimerkiksi metsää harvennettaessa latvusten välisten aukkojen määrä kasvaa ja jäljelle jäävä latvus on aiempaa ryhmittyneempi. Alemman tason ryhmittyneisyydestä esimerkkinä on havupuiden neulasten ryhmittyminen versoihin, mistä seuraa suurempi latvusaukkojen määrä havumetsässä verrattuna lehtimetsään, mikäli lehti- ja neulasalat ovat molemmissa samat. Ymmärtämällä ryhmittyneisyyden riippuvuuksia metsän puulajikoostumuksesta, ikärakenteesta ja käsittelyvaihtoehdoista voidaan parantaa metsien tuotoksen ja ilmastovaikutusten arviointia sekä kehittää kaukokartoitusaineistojen tulkintamenetelmiä.

Laserkeilauksella voidaan tuottaa tarkkaa kolmiulotteista tietoa latvuston rakenteesta ja ryhmittyneisyydestä. Erityisesti maastolaserkeilainten tuottama aineisto on todella tarkkaa, mikä mahdollistaa lehti- tai neulaspinta-alan arvioinnin pienille otosyksiköille (esim. 20×20×20 cm:n kuutioille eli vokseleille) ja siten ryhmittyneisyyden, ts. otosyksiköiden välisen lehtialan vaihtelun, arvioinnin.

Yleisesti käytetty menetelmä lehtialan arviointiin laserkeilausaineistosta perustuu laserpulssien ”sammumiseen”: mitä enemmän lehtialaa latvustossa on, sitä lyhyempi on matka, jonka laserpulssi keskimäärin kulkee latvustossa, ennen kuin se osuu lehvästöön eli tuottaa kaiun. Haasteena on kuitenkin se, että maastolaserkeilaimen laserpulssi valaisee ympyränmuotoisen alan, joka on tyypillisesti halkaisijaltaan 1–2 cm. On siis mahdollista havaita kaiku kohteesta, joka peittää valaistun alan vain osittain. Tällaisten osittaisten osumien tulkitseminen kokonaisiksi johtaa lehtialan yliarvioon. Yliarviota voidaan kuitenkin korjata laserkaiun intensiteetin eli voimakkuuden perusteella. Intensiteetti kasvaa, kun peittävyys eli kohteen peittämä osuus laserpulssin valaisemasta alasta kasvaa. Kaikkein voimakkain kaiku saadaan, kun peittävyys on yksi eli kohde täyttää koko valaistun alan. Luonnollisesti peittävyyden ollessa nolla ei kaikua synny lainkaan. Intensiteetin ja peittävyyden välinen suhde ei ole kuitenkaan yksiselitteinen vaan muuttuu, jos kohteen heijastavuus, kohteen ja laserpulssin välinen kulma tai laserkeilaimen ominaisuudet muuttuvat.

Tässä tutkimuksessa esitimme menetelmän, jolla intensiteetin ja peittävyyden välinen suhde voidaan määrittää. Menetelmä perustuu oletukseen, että tietylle puulajille heijastavuuden ja lehtikulman jakaumat ovat puuyksilöstä riippumattomat, jolloin voidaan laatia kyseiselle puulajille ja käytetylle keilaimelle ominainen tilastollinen malli, joka kuvaa intensiteettiarvon ja peittävyyden välistä riippuvuutta. Tätä varten laserkeilattiin versoja tai oksia eri etäisyyksiltä (5–20 m) sekä eri katselusuunnista (Kuva 1). Lisäksi versoista otettiin valkoista taustaa vasten valokuvat vastaavista katselusuunnista ja -etäisyyksiltä. Valokuvat ja laserkeilausaineisto rekisteröitiin keskenään tähysten avulla, jolloin pystyttiin laskemaan valokuvalta jokaiselle laserpulssille peittävyysarvo välillä 0–1.

Kuva 1. A) Mitattavat versot asetettiin puiseen kehikkoon, jossa on mustavalkoiset tähykset ja taustalla valkoinen kangas. Kehikko on käännettävä, mikä mahdollisti mittausten tekemisen eri kulmista. B) Männyn versosta saatu laserpistepilvi muutettuna kuvamuotoon: yksi pikseli vastaa yhtä laserkaikua ja väri kuvaa intensiteettiä. C) Valokuvalta laskettu verson silhuettiala on tuotu intensiteettikuvan päälle, ja kuvalle on havainnollistettu yhden laserpulssin valaisema pinta-ala (musta ympyrä).

Sovelsimme menetelmää männyn (Pinus sylvestris L.), kuusen (Picea abies (L.) H. Karst.) ja koivun (Betula pendula Roth) versojen mittauksiin Leica P40 -maastolaserkeilaimella ja julkaisimme peittävyyden ja intensiteetin välistä riippuvuutta kuvaavat yhtälöt. Osittaisia kaikuja havaittiin enemmän havupuilla kuin koivulla. Intensiteettiarvojen käyttö lehtialan arvioinnin tarkentamiseen on siten erityisen tärkeää juuri havupuilla. Käyttämämme laserkeilain analysoi kohteesta heijastuneen pulssin aaltomuotoa, mutta tallentaa vain yhden kaiun jokaista lähetettyä laserpulssia kohti. Rajoitteena on, että keilaimen algoritmi ”valikoi” pulssista tallennettavan kaiun suosien kirkkaita kohteita, minkä takia matalan intensiteetin kaikuja ei aineistossamme esiintynyt ollenkaan. Aaltomuodon tai useita kaikuja tallentavilla keilaimilla vastaavaa rajoitetta ei ole, mikä todennäköisesti johtaa ainakin jonkin verran tarkempiin tuloksiin lehti- ja neulasalan arvioinnissa. Julkaisimme tutkimuksessa käytetyt laskentakoodit, mikä mahdollistaa menetelmän soveltamisen myös muille puulajeille tai keilaimille.