Kuva 1. Esimerkkejä suopuustojen läpimittajakaumista: (A) Leveän yksihuippuinen, (B) kaksihuippuinen ja (C) laskeva, joista viimeksi mainittu edustaa teoreettista säännöllisen eri-ikäisrakenteisen puuston läpimittajakaumaa.
Kuva 2. Pienaukkohakkuuseen ja yläharvennukseen perustuva toimintamalli (A→B→C→D) puustoltaan suhteellisen tasarakenteisessa korpikuusikossa.
Kuva 3. Kapean korpikaistaleen uudistaminen luontaisesti hieskoivikon ja sen alle kehittyvän kuusialikasvoksen kautta kuusikoksi (vaiheiden A, B ja C tarkempi kuvaus tekstissä).
Kuva 4. Kolmessa vaiheessa (1, 2 ja 3) tehty kaistalehakkuu usean saran laajuisessa korpikuusikossa. Kaistaleiden leveys noin 20 m.
Kuva 5. Korpikuusikko, jossa runsasta rakennevaihtelua: (A) ennen hakkuuta, (B) yläharvennuksen jälkeen ja (C) tavoitetila.
Kuva 6. Sekatyypin korvesta kehittynyt II-tyypin ruoho- tai mustikkaturvekangas, jossa on yleensä eniten jo valmiiksi metsikkökuvion sisäistä puuston rakennevaihtelua (A). Eri-ikäisrakenteisuuden ylläpitoa voidaan jatkaa yläharvennuksella (B).
Kuva 7. Heterogeeninen (Pukkala ym. 2011) eri-ikäisrakenteinen ojitusaluemetsikkö, jossa on sovellettu kolmen vyöhykkeen hakkuukierron periaatetta 40 metrin sarkavälein ojitetulle turvemaalle. Käsiteltävässä metsikössä käydään kymmenen vuoden välein hakkaamassa kolmasosa vyöhykkeistä, jolloin metsikkökohtainen hakkuukierto on 30 vuotta. Kukin vyöhyke yltää 10 m korjuu-uran molemmille puolille. Yksi vyöhyke sijaitsee keskellä sarkaa ja yksi saran kummankin ojan varressa.
Kuva 8. Korpirämeestä kehittyneellä I-tyypin puolukkaturvekankaalla on yleensä jo valmiiksi eri-ikäisrakenteinen puusto.
Kuva 9. II-tyypin mustikka- ja puolukkaturvekankaille kehittyy yleensä samankaltainen mänty- ja hieskoivuvaltainen puusto (A). Niinpä ruohoisesta sarämeestä kehittyvä mustikkaturvekangas II on joskus vaikea tunnistaa ensisijaisesti kuusen kasvupaikaksi. Molemmilla turvekangastyypeillä voidaan hyödyntää kuusialikasvoksia joko uuden tasarakenteisen kuusisukupolven aikaansaamiseksi tai eri-ikäisrakenteisuuteen siirtymiseksi (A→B→C).
Kuva 10. II-tyypin mustikkaturvekankaalla hieskoivualikasvosta (A) voi hyödyntää verhopuustona luontaisesti syntyvälle kuusitaimikolle (B).
Kuva 11. Kolmeen hakkuuajankohtaan (1, 2 ja 3) vaiheistettu kaistalehakkuu männikössä.
Kuva 12. Siemenpuuhakkuu- ja ylispuukasvatusmenettely osana männyn jatkuvapeitteisen kasvatuksen vaihtoehtoja (vaiheiden A, B ja C tarkempi kuvaus tekstissä).
Kuva 13. Esimerkkejä mäntymetsän puustorakenteen vaihtelusta siemenpuuhakkuun jälkeen, kun siemenpuusto on jätetty uudistamisalalle kolmeksi vuosikymmeneksi. Vasemmalla kanervatyypin kangas, jossa laaja taimikon ikä- ja kokojakauma. Oikealla puolukkaturvekangas II, jolla on vastaava käsittelyhistoria (kuvat: Markku Saarinen).
Kuva 14. Männyn ylispuukasvatus toteutettuna kolmen vaiheen kaistalehakkuukiertona.
Kuva 15. Erirakenteisuutta tavoitteleva siirtymävaihe II-tyypin puolukkaturvekankaan vesoittuvalla siemenpuualalla (lähtötilasta A edetään vaiheisiin B ja C).
Kuva 16. Vasemmalla suhteellisen tasarakenteinen aidosta mätäspintaisesta rämetyypistä (isovarpuräme) kuivatuksen kautta syntynyt I-tyypin varputurvekangas (A). Oikealla sekatyypin karusta rämeestä (esim. lyhytkorsiräme) kehittynyt II-tyypin varputurvekangas, jonka puustossa suurempi läpimitan vaihtelu ja ryhmittäisyys (B).